Boniton Jovial ER30788/04

>> turkilla

Sukupuoli: uros
Rotu: Gos d'Atura Catala, Katalonianpaimenkoira
Syntynyt: 17.5.2004, FIN
Väri: hiekka
Kasvattaja: Kennel Boniton, Orivesi
Lonkat: C/C

Viljon elämää meillä
Seitsemänviikkoisena yhdentoista pennun katraan kunkku Viljo muutti mökillemme ja oli jo pikkupentuna hyvin itsenäinen. Ensimmäisenä päivänä meillä ollessaan se halusi mennä yksin saunamökkiin nukkumaan ja sen mieluisin leikkipaikka oli mökin takainen purukasa, missä ei kukaan varmasti ikinä käynyt. Viljon ensimmäisen kynsienleikkauskerran meillä muistan varmasti ikuisesti. Se rimpuili sylissäni kuin hullu, puri ja huusi niin kovaa, kuin kurkusta vain ääntä lähti. Namit, totuttelu ja rauhoittelu eivät auttaneet hommaa pätkääkään. Viljo vietti päiviään siis roikkuen Peetun korvissa, käyden pienillä kävelyillä, vahtien pihaa, nukkuen, syöden ja leikkien riehakkaasti.

Viljoa sosiaalistettiin ahkerasti tapaamalla kaikenlaisia ihmisiä, koiria ja paikkoja. Kavereikseen Viljo sai kihara-Emmin ja labradori-Leksan, mutta muille koirille se alkoi jo pian rähjätä sekä astua ja paimentaa niitä ja vieraita ihmisiä. Se ei tuntunut pelkäävän yhtään mitään, eikä edes rähinä tuntunut johtuvan siitä, vaikka niin silloin uskoin, koska en muuta selitystä keksinyt. Kävimme Viljon kanssa tottis-harjoituksissa, ja niissä sujui hyvin. Viljo oppi hienosti seuraamaan, tulemaan vierelle ja luokse, pysymään paikallaan ja muuta tottistemppuilua, ja aloin jo suunnitella tottiksesta todellista harrastusta. Lenkkikäyttäytyminen ja vieraiden ihmisten kohtelu kuitenkin vain pahenivat.

Keväällä 2005 ongelma oli jo niin paha, ettei kenenkään enää todellakaan tehnyt mieli lenkittää Viljoa. Lenkillelähdön Viljo pisti aina leikiksi. Se näykki, hyppi, juoksi ympäri taloa sohvatyyny suussaan, eikä totellut yhtään mitään. Vihdoin kun pääsimme pihalle, se räyhäsi lähes jokaiselle vastaantulijalle (autot, linnut, muut pienet eliöt, pikkulapset, sauvakävelijät, pyöräilijät, hevoset, rullaluistelijat, skeittaajat, muuten vain "omituisen" näköiset ihmiset, koirat...) ja kiskoi hihnassa. Takapihalle Viljoa ei voinut päästää, koska se ei suostunut enää tulemaan sisälle, vaan se halusi vain rähjätä aidanviertä edes takas ravaten. Sisälläkin se rupesi välillä pitämään vahtia. Se oli lähes aina todella stressaantunut ja hermostunut, vaikka sen kanssa olisi lenkkeillyt tuntikausia.

Eräänä päivänä sitten menetin toivoni siitä, että omin keinoin saan Viljosta kunnon koirakansalaisen. Niinpä soitin Koiraneuvola Peviin. Pääsimme toukokuussa 2005 neuvolakäynnille. Peetsa testasi Viljon luonnetta, ja kertoi sen olevan täysin tervepäinen, mutta hyvin kova koira. Meillä oli tyypillinen johtajuusongelma. Sitten alkoi Viljon tapakasvatus. Huomioimattomuudella, räminäpurkilla, laahustavilla lenkeillä ja ketjupannan kilahduksilla tulosta saatiinkiin aikaiseksi. Pari kuukautta Viljo oli maailman ihanin, rauhallinen koira, joka totteli jokaista käskyäni hetkessä mukisematta, eikä enää hermoillut kotona. Muiden koirienkin ohi mentiin kadulla hiljaa nätisti haistellen maata, ja kuvittelin ongelmiemme tosissaan poistuneen.

Jossakin tein virheen, ja ongelmat kuitenkin palasivat. Joistakin parannuksista oli tullut pysyviä, mutta lenkkirähjäys oli taas palannut. Kävimme Pevissä taas vuoden päästä ja saimme tehtyä parannuksen Viljon käytökseen uudestaan, mutta onnistuimme uusimaan myös virheemme ja lenkkirähjäys on sen jälkeen jatkunut. Agilitytreenitkin aloitimme jossain välissä, mutta siellä pärjäsin Viljon kanssa vielä tavallista vähemmän, joten siitä muutoin erinomaisesti sujuneesta ja hauskasta harrastuksesta oli luovuttava.

Kesään 2007 asti elämä Viljon kanssa sujui rauhaisasti talutellen sitä metsässä, ja eläinlääkärikäyntien ajaksi laittamalla sille kuonositeen ja kuonokopan. Itse laumajärjestysongelma oli kuitenkin edelleen läsnä ja Viljo hyökkäsi vanhempieni päälle pariin otteeseen aivan tavallisissa arjen tilanteissa, kuten heidän keittäessään kahvia. Pahempaa jälkeä ei sattunut, mutta päätimme kokeilla, jos Viljon kastroiminen rauhoittaisi sitä jollain lailla.

Leikkaus onneksi vaikutti hieman Viljon luonteeseen, vai lieneekö ollut vain iän kertyminen, joka sai herran hieman hidastamaan vauhtiaan. Viljo ei ole enää niin "räjähdysaltis" kuin ennen, vaikka toki rähjää vastaantulijat ja hyökkäilee vieraita kohti - kuonokoppa päässänsä nykyään. Räjähtävyyden väheneminen ja harkintakyvyn jonkinasteinen kasvaminen näkyy enimmäkseen lenkeillä, sillä rähjäysriehumiskohtausta ei synny aina enää ihan yhtä helposti kuin ennen. Vielä kaksi "yllätyshyökkäystä" Viljo teki joitakin kuukausia leikkauksen jälkeen, mutta ne ovat onneksi jääneet viimeisimmiksi.

Viljon kanssa eletään nykyään suhteellisen tasaista ja mukavaa elämää. Lenkkeilemme enimmäkseen metsäpoluilla, missä harvoin ketään tapaamme, ja harrastamme keittiötottista ja -temppuilua. Enimmäkseen Viljo on kunnioittava ja hyvin hanskassa, mutta usein tulee myös tilanteita, joissa sillä kiehahtaa pahan kerran ja silloin ei ikävä kyllä ääntä ja hampaita säästellä.

Sukutaulu

ESITTELYT
Viljo
Peetu

KUVIA

BLOGI

ETUSIVU